Olin lapsena vilkas, itsenäinen, lujatahtoinen, kova esiintymään, laulamaan, tanssimaan ja nauramaan. Olin myös herkkä ja erityisen mielikuvituksekas. Olin siis paljon omassa mielikuvitusmaailmoissani. Kuitenkin noin kuuden vanhana, en enää olisi halunnut olla minä. Aloin häpeämään itseäni ja piirteitäni. En enää antanut itseni olla herkkä enkä enää kehdannut olla nauravainen esiintyjä, vaan otin etäisyyttä noihin ominaisuuksiin minussa. Ajattelin, että silloin minusta pidetään enemmän. Kielsin omien piirteideni olemassaolon ensin kaventamalla olemassaoloani ja myöhemmin omaksumalla uusia piirteitä itselleni, ja loppujen lopuksi uusista rooleista tuli osa minuutta.
Minun lapsuuteni ennen koulun aloitusta oli onnellinen ja minulla on siitä ihania lämpimiä muistoja. Eskari- ja alakouluikäisenä tapahtui kuitenkin rankkoja asioita, mm. koulukiusaamista, vanhempien avioero, vakava mielenterveysongelma lähipiirissä ja mitä näitä nyt on. Astuin turhan varhain aikuisen saappaisiin. Vaikka nyt olen siitä kiitollinen, sillä se on tehnyt minusta sellaisen kuin nyt olen kaikkine vahvuuksineni, silti minulla on vielä työstämistä varjojeni kanssa.
Mikä on varjo?
Psykiatri C. G. Jungin (1875-1961) mukaan varjo on se osa persoonallisuutta, jota ihminen ei tunnista, näe tai halua muiden näkevän. Varjo muodostuu esimerkiksi lapsuudessa niissä hetkissä, kun ihminen kokee häpeää tai pelkoa. Varjo muodostuu itseasiassa suojelemaan psyykeä kivuliailta kokemuksilta.
Ihminen ei usein itse tunnista omia varjojaan itsessään, mutta muut ihmiset peilaavat niitä hyvinkin tehokkaasti. Ne tunnistaa siitä, että varjoja ovat juuri ne asiat, jotka muissa ihmisissä ärsyttävät, inhottavat ja myötähävettävät.
Varjon muodostuminen
Olin nuorena sisältä ahdistunut, epävarma ja kovetin itseni. Ulkokuoreni oli kuitenkin aina huoliteltu, todella itsevarman oloinen, jopa viileä. En itse tunnistanut tätä lainkaan, mutta näin muut näkivät minut. Osa kuulemma jopa pelkäsi minua. Se oli selviytymiskeinoni. Ilman selviytymiskeinojani en luultavasti olisi selvinnyt niin upeasti kaikista haastavista perhekuvioista ja läheisen vakavasta mielisairaudesta. Minusta kasvoi nuori, joka piti oman pakettinsa kasassa, jotta kaikki näyttäisi normaalilta ja hyväksyttävältä ulospäin. Häpeän tunne oli läsnä elämässäni jo hyvin varhain. Häpesin itseäni, herkkyyttäni ja kaikkia perheeni ongelmia.
Opin jo lapsena yhdistämään herkkyyden ja luovuuden vakavaan mielisairauteen. Herkkyys ja luovuus olivat minulle toisin sanoen merkki vaarasta. Vaara siitä, että mieli hajoaa, jos on liian herkkä ja liian luova. En myöskään saanut tarvita ketään, sillä minun oli oltava muita varten, jotta asiat olisivat mahdollisimman seesteisesti. Opin miellyttämään ja välttämään konflikteja, joita aloin pelkäämään perheriitojen ja herkkyyteni vuoksi. Aloin ihannoimaan kovia, vahvoja, älykkäitä ja muista riippumattomia ihmisiä. Minulta myös odotettiin sitä. Tai ainakin kannustettiin siihen rooliin kehumalla sitä, miten vahva ja pärjäävä olin kaikista olosuhteista huolimatta. Olin aina hieman hämilläni palautteesta, koska en itse nähnyt asiaa niin. Mutta jokaisen kehun jälkeen päätin, että haluan olla vieläkin vahvempi ja pärjäävämpi. Sainhan sillä positiivista huomiota.
En muista, että kukaan olisi koskaan kysynyt, tarvitsisinko minä apua. Vaikka olisi kysyttykin, olisin varmasti vastannut, että en tarvitse, sillä olihan vahva ja niin uskomattoman hyvin pärjäävä. Onneksi kuitenkin sain apua, sillä ilman välittäviä ja rakastavia aikuisia en varmasti olisi tässä. Silloisessa ympäristössäni, minulle kasvoi mahdottoman herkät tuntosarvet sille, miltä muista tuntuu, mitä he tarvitsevat, miten voisin ennakoida ja estää mahdolliset konfliktit. Tämä oli aika rankka rooli nuorelle. Ja vaikka se ei olisi ollut rankkaa, niin se rajoitti, kavensi minua ja minun mahdollisuuksiani. Koen, että nuo rajoitukset ovat itseasiassa suurempi paha, kuin se, että jokin olisi ollut rankkaa. Rankoista ajoista voi myös oppia uusia vahvuuksia, kuten minulle kävi.
Kohti varjotyötä
Nuorena löysin vertaisverkostoni, ystäväni. Heistäkin moni oli omalla tavallaan traumatisoituneita omassa lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Moni ei kuitenkaan ollut ihan niin ”hyvin pärjääviä” kuin minä. Sisälläni olevan herkkyyteni ja omien kokemusteni vuoksi ymmärsin ja tiesin, miltä heistä tuntui. Minusta tuntui luontevalta tukea ja auttaa heitä. Kuten olin oppinut huolehtimaan ja miellyttämään kaikkia ympärilläni olevia. Kuitenkaan edes ystävieni kanssa en antanut itseni olla minä. Varsinkaan se tarvitseva tai tuettava. Koin, että muut tarvitsivat apua aina enemmän kuin minä. Edes toistemme seurassa emme juuri näyttäneet herkkiä puoliamme tai suruamme. Minä ainakaan. Emme olisi ehkä kestäneet sitä. Ennemmin vitsailimme meille traumoja aiheuttaneista asioista. Mutta se oli meidän tapamme jakaa vertaistukea ja ottaa vastaan. Ja paheksua salaa niitä nuoria, jotka kasvoivat ”normaaleissa” perheissä. Muistan, kuinka lapselliselta ja ärsyttävältä sellainen nuori vaikutti, joka sai olla vielä riippuvainen vanhemmistaan teini-ikäisenä.
Minua rajoittavat uskomukset kuitenkin määrittelivät hyvin pitkälle sitä, millaisia päätöksiä tein, isoja ja pieniä. Onneksi minulla on aina ollut luja tahto ja olen aina hieman karsastanut rajoituksia ja sääntöjä. Minua yritettiin ohjata eri suuntiin, esimerkiksi sanomalla, että en sopisi sosiaalialalle, sillä olen sellainen ja tällainen. Mutta en välittänyt. Tein sen mukaan, mitä itse tunsin. Sosiaaliala innosti minua, joten hakeuduin sinne silti. Ja onneksi tein niin. Sillä se oli juuri se polku, jolla pääsin alkaa työstämään varjojani. Samalla auttaen todella monia lapsia ja nuoria. Tuohon aikaan aloitin myös joogan, josta oli todella iso hyöty oman itsetuntemuksen kehittymisessä. Erityisesti meditoinnista on ollut suurin hyöty omien ajattelu- ja toimintamallien tunnistamisessa.
Sain myös mahdollisuuden alkaa eheytyä syvemmin, kun sain esikoiseni. Minusta tuli äiti. Äitiys alkoi tuomaan varjojani pintaan suoraan päin kasvojani yksi toisensa jälkeen. Enhän voinut olla rakastava äiti, jos en olisi osannut itse näyttää tai antaa lapsen ilmaista herkkyyttään. Lapsilla on myös taito näyttää kaikki vanhempien syvimmissä piiloissa olevat varjot. Tämä on mielestäni suurin lahja, jonka vanhempana voi lapsiltaan ottaa vastaan. Melkein sama pätee läheiseen parisuhteeseen, jossa toinen todella toimii peilinä omille varjoilleni.
Varjotyö vapauttaa
Nuoruudesta saakka olen siis työstänyt lapsuudessani ja nuoruudessani rakentamiani varjoja yksi kerrallaan. Eli jo yli 20 vuotta. En kuitenkaan silloin tuntenut termiä varjotyö. Enkä nuorena tehnyt varjotyötä kirjoittaen, kuten nykyään, vaan ajattelu- ja havainnointityönä. Paljon olen itsessäni oppinut arvostamaan, rakastamaan ja erityisesti antamaan anteeksi. Olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia ja vahvuuksia varjojen takaa, pieni pala kerrallaan. Ja työ jatkuu edelleen. Ajattelen niin, että varjotyö itseni kanssa ei lopu koskaan. Aina kun luulen, että tämä varjo on nyt käsitelty, niin siitä löytyykin vielä uusi kerros. Aivan kuin kuorisi sipulia, joku viisas joskus sanoi. Mutta meissä tosiaan on monia eri kerroksia. Jokaisen kerroksen kuoriminen vie sinua lähemmäs aitoa itseäsi, sisäistä luovuuttasi ja voimaasi.
Nyt kun 40 vuoden ikä alkaa olla nurkan takana, olen riisunut varjoja huolella. En tosin usko, että se johtuu iästä, vaan täysin siitä, että olen työstänyt asioita juuri siinä tahdissa kuin minulle on ollut sopiva. En väkisin, mutten kuitenkaan täysin varjojani unohtaen. Aiemmin hieman syytin itseäni varjoistani ja häpesin niitä. Nyt olen oppinut olemaan niistä kiitollinen. Auttoivathan ne minua selviytymään. Eivät ne koskaan liikaa ollut, eikä mieleni niitä turhaan suojaksi rakentanut.
“Lopussa kiitos seisoo”
Varjotyöstä kiitollisena, minulla on nyt elämässäni ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että vielä minä vapaudun kaikista varjoistani ja nousen lentoon. Tämä tunne ja luottamus tuntuu todella hyvältä. Olen uskaltanut alkaa luottaa elämään ja siihen, että se kantaa. Päädyn juuri sinne, mitä ikinä sisältäni löydän ja minne se johtaa. Kaikki mahdollisuuden ovet ovat avoinna. Tällä kertaa ei sen vuoksi, että olen niin vahva ja pärjään niin hienosti yksinkin. Vaan siksi, että vihdoin alan uskaltaa tukeutua muihin ja näyttää herkkyyteni ja luovuuteni ja monet muut ominaisuuteni uudella tasolla.
Herkkyys ei ole enää varjoni, vaan luovuuden lähteeni. Hienosti pärjääminen ei enää riitä minulle, vaan haluan toteuttaa itseäni villimmin! Ja millaista voimaa siitä saankaan, että aika ajoin uskallan olla itseni, juuri sellaisena kuin olen. Sisälläni on raakaa, innokasta, villiä, luottavaista, herkkää ja tunteikasta luovuutta, joka haluaa purkautua. Sitä samaa voimaa, josta elin lapsena. Minulla on loppuelämälleni vain yksi tarkoitus – olla vapaa. Vain vapaana voin rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Ja elämässä mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus elämää kohtaan.
Siitä, että olen nyt löytänyt myös kanavan omalle äänelleni, saan kiittää kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä. Toisia saan kiittää lämpimästä rohkaisusta ja kannustuksesta, toisia varjojeni peilaamisesta. En edelleenkään tarvitse tukea selviytymiseen, vaan tarvitsen tukea olemaan enemmän. Olemaan vihdoin vapaa. Olen kiitollinen <3
Tutustu varjotyöhön
Testaa ilmaiseksi, miten paljon varjosi vaikuttavat elämääsi ja arkeesi:
Tutustu Tunnista ja kohtaa varjosi -verkkokurssiin tästä.